Tieto ei kannattele ammattilaista silloin, kun vuorovaikutus muuttuu vaikeaksi

Työelämässä puhutaan paljon osaamisesta. Kouluttaudumme, luemme tutkimuksia, opiskelemme menetelmiä ja keräämme kokemusta vuosi toisensa jälkeen. Ajatus on varsin looginen, koska mitä enemmän opimme, sitä paremmin pystymme toimimaan omassa työssämme. Silti lähes jokainen ihmissuhdetyötä tekevä ammattilainen tunnistaa tilanteita, joissa tieto ei näytä muuttuvan toiminnaksi.

Huomaamme sanovamme kyllä tilanteessa, jossa haluaisimme sanoa ei. Jätämme nostamatta puheeksi asian, jonka tiedämme olevan olennainen. Vetäydymme keskustelusta, vaikka tiedämme että juuri siinä hetkessä olisi tärkeintä pysyä yhteydessä. Joskus taas toimimme yllättävän jyrkästi tai puolustautuvasti, vaikka jälkikäteen ajatellen mikään tilanteessa ei varsinaisesti uhannut meitä

Ammatillisuuteen käsitteenä liittyy itselläni vahva tunnemuisto. Vaikea ristiriitainen lastensuojelun vuorovaikutustilanne, jossa olimme vanhemman kanssa eri mieltä siitä, miten jatkossa toimitaan lapsen asioiden edun mukaisesti niin, että molemmat tietävät oman roolinsa ja tehtävänsä lapsen asioiden hoidossa. Tässä tilanteessa vedottiin vahvasti minun ammatillisuuteeni ja se tuntui siltä, että vaatimuksia kohdistui vain yhteen suuntaan. Näiden hetkien äärellä sitä jää pohtimaan, mistä ammatillisuudessa oikeastaan puhutaankaan.

Jos tarkastelemme ammatillisuutta perinteisestä näkökulmasta, huomio kiinnittyy yleensä niihin asioihin, joita voidaan nähdä ja mitata. Tutkintoihin, koulutuksiin, menetelmäosaamiseen, työkokemukseen ja erilaisiin taitoihin. Ne ovatkin tärkeitä asioita. Ilman niitä olisi vaikea rakentaa uskottavaa ammatillista perustaa. Samalla olen kuitenkin vuosien aikana huomannut, ettei haastavissa kohtaamisissa ratkaisevaksi tekijäksi useinkaan nouse se, mitä ihminen tietää. Paljon merkittävämmäksi muodostuu se, mitä hänessä itsessään tapahtuu juuri sillä hetkellä.

Kun vuorovaikutustilanne muuttuu kuormittavaksi, epäselväksi tai emotionaalisesti latautuneeksi, alamme toimia osittain sellaisten prosessien varassa, joita emme itse välttämättä huomaa. Samaan aikaan kun keskustelemme asiakkaan, työyhteisön jäsenen tai johdettavan kanssa, kehomme tekee jatkuvasti havaintoja turvallisuudesta, uhista, rajoista, asemasta ja yhteydestä. Nämä havainnot vaikuttavat siihen, mitä huomaamme, mitä jätämme huomaamatta ja millaisia toimintayllykkeitä meissä herää.

Ammatillisuuden näkyvä ja näkymätön puoli

Olen käyttänyt ammatillisuudesta jäävuorivertausta, koska se auttaa minua hahmottamaan jotakin olennaista siitä, miksi sama ihminen voi toimia toisissa tilanteissa hyvin viisaasti ja toisissa huomattavasti heikommin, kuin mihin hänen osaamisensa antaisi aihetta odottaa.

Jäävuoren näkyvä osa on meille kaikille tuttu. Se on sitä, mitä ansioluetteloon kirjoitetaan. Tutkinnot, koulutukset, erilaiset menetelmät, työkokemus ja erityisosaaminen. Nämä ovat asioita, joiden avulla rakennamme ammatti-identiteettiämme ja joiden avulla muut arvioivat osaamistamme.

Mutta mitä pidempään olen työskennellyt ihmissuhdetyötä tekevien ammattilaisten kanssa, sitä enemmän huomioni on kiinnittynyt siihen osaan jäävuorta, joka ei näy. Siihen, mitä tapahtuu ennen sanoja ja mitä tapahtuu silloin, kun jokin asiakkaan lause herättää meissä ärtymystä, puolustautumista tai epävarmuutta. Tai siihen osaan, mitä tapahtuu silloin, kun huomaamme kiirehtivämme kohti ratkaisua emmekä enää ole aidosti kiinnostuneita siitä, mikä toiselle ihmiselle on merkityksellistä.

Nämä hetket ovat usein hyvin pieniä ja huomaamattomia. Niitä ei välttämättä huomaa sen paremmin ulkopuolinen kuin me itsekään. Silti juuri niissä hetkissä tapahtuu jotakin sellaista, joka alkaa hiljalleen vaikuttaa koko vuorovaikutuksen suuntaan.

Hetki, jolloin yhteys alkaa katketa

Ajattelen, että yksi ammattilaisen tärkeimmistä taidoista on kyky huomata yhteyskatko mahdollisimman varhain. En tarkoita suuria konflikteja tai tilanteita, joissa yhteistyö on jo ajautunut umpikujaan. Tarkoitan paljon hienovaraisempaa ilmiötä.

Tämä ilmiö näkyy mm. seuraavilla tavoilla:

• se hetki, kun lakkaamme olemasta uteliaita
• se hetki, kun alamme miettiä seuraavaa kysymystä emmekä enää kuuntele
• se hetki, kun keho kiristyy vähän huomaamatta
• se hetki, kun haluaisimme olla jossakin muualla kuin siinä tilanteessa, jossa juuri olemme.

Minusta kiinnostavaa on se, että nämä hetket tapahtuvat usein täysin automaattisesti. Ne eivät kerro siitä, että olisimme huonoja ammattilaisia. Päinvastoin. Ne ovat osa ihmisyyttä ja juuri siksi niiden tunnistaminen on niin tärkeää.

Jos emme huomaa yhteyden katkeamista silloin, kun se on vielä pieni värähdys vuorovaikutuksessa, alamme usein tiedostamattamme rakentaa toimintaamme katkon periaatteen ympärille ja ristiriitojen kasvaminen konfliktiksi on vääjäämätöntä.

Miksi kokemuskaan ei aina suojaa meitä

Työkokemus tuo mukanaan paljon hyvää. Kokemus auttaa tunnistamaan ilmiöitä nopeammin, luomaan perspektiiviä ja luottamaan omaan osaamiseensa.

Kokemuksella on myös toinen puoli. Joskus vuosien aikana syntyy hyvin vahvoja automaatioita. Alamme tulkita tilanteita tutun linssin läpi, teemme nopeita johtopäätöksiä ja kuvittelemme tietävämme, mitä toinen ihminen aikoo sanoa tai mitä tilanteessa on tapahtumassa. Toisinaan olemme oikeassa, toisinaan taas emme.

Ammattilaisen mukavuusalue eli autopilot, se on juuri se alue, jolloin kehollisen tietoisuuden merkitys korostuu. Kun opimme tunnistamaan, mitä meissä itsessämme tapahtuu, saamme hieman enemmän mahdollisuuksia valita. Sen sijaan, että reagoisimme automaattisesti, voimme hetkeksi pysähtyä ja huomata, mitä tilanteessa todella tapahtuu. Ehkäpä juuri siinä kohtaa ammattitaito alkaa muuttua tiedosta viisaudeksi?

Mitä hevonen paljastaa ammattilaisesta?

Minä olen lähes koko ikäni ollut hevosten kanssa tekemisissä. Ne on minusta ihania eläimiä, joiden kanssa voisin touhuta kaiket päivät. Hevonen ei ole minulle työssä myöskään pelkkä menetelmä. Se on minulle peili ihmisyyteen, jonka kautta voi uteliaasti tutkia myös omaa ammatillista kasvuaan.

Hevonen reagoi siihen, mitä vuorovaikutuksessa tapahtuu juuri sillä hetkellä. Se reagoi kehon viesteihin, jännitteisiin, läsnäoloon, epäjohdonmukaisuuksiin ja siihen, kuinka hyvin oma aikomus, toiminta ja olemisen tapa ovat keskenään linjassa. Juuri tästä syystä hevosavusteinen työskentely voi tehdä näkyväksi sellaisia vuorovaikutuksen ilmiöitä, jotka muuten jäisivät helposti huomaamatta.

Ja miksi näin tapahtuu? Se johtuu siitä, että hevosta ei voi vakuuttaa tutkinnolla tai työkokemuksen määrällä. Se ei ole kiinnostunut siitä, mitä menetelmää käytät. Se on kiinnostunut siitä, että onko tässä hyvä olla, mitä tapahtuu nyt ja peilaa niitä oman kehonsa ja käyttäytymisen kautta. Joskus peili näyttää asioita, joita emme vielä itse näe.

Kehollinen tietoisuus on ammatillinen taito, jota voi harjoitella

Ehkä suurin väärinkäsitys liittyy siihen, että kehollisuudesta puhutaan joskus ikään kuin se olisi jotakin pehmeää tai ylimääräistä. Minun kokemukseni on lähes päinvastainen. Mitä vaativampia kohtaamisia työ sisältää, sitä tärkeämmäksi näyttää muodostuvan kyky tunnistaa oma vireystila, omat rajat, omat reaktionsa ja omat yhteyskatkonsa.

Ei siksi, että niistä pitäisi päästä eroon. Vaan siksi, että ne ovat osa sitä välineistöä, jolla työtämme teemme. Lopulta olen alkanut ajatella, että ammatillinen kasvu ei ehkä olekaan ensisijaisesti uusien asioiden lisäämistä. Joskus se on sitä, että opimme näkemään tarkemmin sen, mikä on ollut meissä koko ajan olemassa. Ja ehkä juuri tästä syystä tieto yksin ei riitä.

Tärkeimmät asiat eivät tapahdu ainoastaan ajatuksissamme. Ne tapahtuvat myös kehossamme, suhteissamme ja siinä tavassa, jolla olemme yhteydessä itseemme ja toisiin ihmisiin. Olen rakentanut Kehollisen Kompassin valmennuksen juuri tämän ajatuksen ympärille. Uteliasta tutkimista kehollisen läsnäolon, rajojen, tunteiden, toimijuuden ja kokemuksen vähittäiseen integroimiseen osaksi ammatillista arkea. Näiden asioiden tunnistaminen vaikuttaa ammatilliseen toimintaan paljon enemmän kuin usein tiedostamme. Tätä osaa ammatillisuudesta ei yleensä opeteta samalla tavalla kuin teoriaa tai menetelmiä. Silti sillä näyttää olevan valtavan suuri merkitys siihen, miten onnistumme kaikkein vaativimmissa tilanteissa.

Mitä seuraavaksi?

Jos tunnistat tekstistä tilanteita omasta työstäsi, et ole yksin. Moni vaativissa kohtaamisissa työskentelevä ammattilainen huomaa jossain vaiheessa pohtivansa samoja asioita. Miksi joku asiakastilanne jää pyörimään mieleen vielä työpäivän jälkeen? Miksi tiettyjen ihmisten kanssa tuntuu helpolta säilyttää yhteys, mutta toisissa tilanteissa huomaa ajautuvansa puolustautumaan, kiirehtimään tai vetäytymään?

Joskus vastaus ei löydy uusista menetelmistä tai lisätiedosta. Se vastaus saattaa löytyä siitä, että pysähdymme tutkimaan omaa tapaamme olla vuorovaikutuksessa. Juuri tästä ajatuksesta syntyi Kehollinen Kompassi.

Kehollinen Kompassi on kuuden lähitapaamisen hevosavusteinen valmennusprosessi, jossa tutkimme kehollista läsnäoloa, tunteita, rajoja, toimijuutta ja vuorovaikutuksen näkymätöntä puolta. Tavoitteena ei ole tulla joksikin toiseksi vaan oppia tunnistamaan tarkemmin se, mitä itsessä tapahtuu silloin, kun kohtaamiset muuttuvat vaativiksi. Kehollinen tietoisuus on taito, jota jokainen ihmissuhdeammattilainen voi harjoitella osana omaa ammatillista kasvuaan.

Jos kiinnostuit niin tutustu Kehollinen Kompassi -valmennukseen 👉 täällä

Tai 👉 ota yhteyttä, jos haluat keskustella siitä, voisiko valmennus tukea juuri sinun ammatillista kasvuasi.